Aseistakieltäytymistä on ollut yhtä pitkään kuin aseisiin pakottamistakin, myös Suomessa. Jättämällä menemättä kutsuntoihin vuonna 1924 ja kieltäytymällä sen jälkeen sekä kirjallisesti että suullisesti asevelvollisuuden suorittamisesta Arndt Perkurinen ei siis ollut Suomen ensimmäinen aseistakieltäytyjä. Mutta monella mittarilla mitattuna hän oli tärkein. On sanottu, että hän on ainut henkilö Suomessa, jota varten on tehty oma laki, Lex Pekurinen.
Viralliselta nimeltään kyseessä oli ”Laki niille asevelvollisille, joita omantunnonsyyt estävät suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta”. Sisällöltään se oli nykyisen siviilipalveluslain edeltäjä. Astuessaan voimaan keväällä 1931 se mahdollisti ensimmäistä kertaa asevelvollisuuden suorittamisen armeijaorganisaation ulkopuolella, siviilivaatteissa ja siviilijohdon alaisuudessa, juuri kuten Pekurinen oli vaatinut.
Sota oli Pekurisen näkemyksen mukaan ”eläimellisen raakaa ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaa”. Hän ei suostunut osallistumaan siihen eikä sen tukemiseen missään muodossa.
Pekurinen maksoi periaatteestaan kovan hinnan. Häntä painostettiin, solvattiin ja kuulusteltiin. Hänet suljettiin viikoiksi arestiin ja kuukausiksi vankilaan. Kieltäydyttyään lääkärintarkastuksesta hänet riisuttiin väkivalloin alasti. Kieltäydyttyään sotilaspuvusta se puettiin hänelle väkisin. Hän käveli ulommas, riisui sen päältään ja ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon kunnes saisi oikeuden pitää siviilivaatteita. Suomen Sosiaalidemokraatti -lehti otsikoi 22.12.1924: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.”
Pekurisen kieltäytyminen oli paitsi periaatteellista myös poliittista. Hän olisi voinut päästä paljon vähemmällä jättämällä julkiset esiintymisensä väliin ja välttelemällä poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana, mutta hän kieltäytyi myös siitä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi.
Mutta hänen tavoitteenaan ei ollut päästä vähällä, vaan pysyä rehellisenä omalletunnolleen ja saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle. Näissä tavoitteissaan hän myös onnistui.